Ahdistuksen kirjo

Musta tuntuu tosi inhottavalta koko ajan vaan valittaa, mutta en viitsi valehdellakaan, että kaikki on ok, sillä tällä hetkellä mikään ei ole. Vaikka mulla on ollut tosi monta kertaa elämässä todella paha olla niin kuitenkaan koskaan ei ole ollut näin paha, aina jostain on löytynyt joku syy miksi jaksaa ja tällä hetkellä ei löydy, sillä mikään ei tunnu miltään. En oikeasti enää edes tiedä mistä etsiä helpotusta tai helpottaako tämä koskaan ja se pelottaa. Mulla on todella välinpitämätön olo ja olen suoraan sanottuna miettinyt monesti kuinka en vain tahtoisi olla enää. Minulla on kuitenkin poika joka tarvitsee minua ja mun perhe ei koskaan toipuisi jos tekisin itselleni jotain.

Mitä sitten on tapahtunut, että voin näin huonosti? - Ei oikeastaan edes mitään uutta. Ero Alexista ja tämä Korona uusimpina ja sitten tämä kolmivuotinen helvetti missä olen elänyt. Ainahan siis olen ollut todella altis masennukselle ja introverttinä olen tarvinnut paljon omaa aikaa ja syömishäiriötä olen sairastanut aika pienestä pitäen, mutta jotenkin elämässä kuitenkin jaksoin. Olen ollut aina sellain unelmoitsija odottanut hyvien asioiden tapahtuvan minulle, sillä olen hyvä ihminen, mutta ei ne hyvät asiat minua kotoa etsi todellisuudessa, Olen aina ollut myös tosi ahkera tekemään töitä ja aloitin työn teon koulun ohella jo ala-ikäisenä, mutta nyt en enää edes ole varma pystynkö menemään töihin, sillä jo ajatuksen tasolla se ahdistaa. Olen viime aikoina saanut pahoja paniikkikohtauksia tosi paljon joihin olen joutunut ottamaan rauhoittavia. Tällä viikolla olen saanut useamman kuin 3. Useimmiten ne tulee kodin ulkopuolella kun ihmisiä tai meteliä on ympärillä liikaa, mutta olisiko ollut tiistaina kun sain kotona ja kiersin ympäri asuntoa ja itkin, silloin katsoin Nemon vauvakuvia ja mietin, että missä se ihminen joka oli lapselleen hyvä äiti ja joka voi ihan hyvin Nemon ensimmäisenä vauvavuotena, tuntuu ihan vieraalta henkilöltä.

Sen ymmärrän, että kaiken traumaattisten kokemusten jälkeen olen joutunut rakentamaan oman identiteetin uudelleen ja en luota uusiin ihmisiin ja oikeastaan koko ajan odotan ja pelkään milloin he pettävät minut, se on tosi raskasta, ei vain minulle vaan myös näille ihmisille. Otan stressiä monesta ihan typerästä asiasta, koska yliajattelen, loukkaannun helposti, koska olen yliherkkä ja traumojen perusteella pelkään pahinta ennen kuin mitään on edes tapahtunut.

Tällä hetkellä minulla on sellainen olo ettei kukaan edes ymmärrä. Isäni pyytää piristymään ja sanoo, että jos hän olisi alle kolmekymppinen nuori nainen niin hän pistäisi itsensä kauniiksi ja lähtisi elämään elämäänsä ja minä kysyn, että miten?! Kun en pysty sopimaan mitään, koska en koskaan tiedä kykenenkö lähtemään kotoa ja mikään ei kiinnosta, eikä tunnu yhtään miltään. Olen tosi kova analysoimaan asioita ja olen yrittänyt analysoida tätä oloa ja mitä sille voi tehdä, mutta mikään ei auta. Parhaat vuodet mun lapsen kanssa on mennyt kaikkeen paskaan jota olen joutunut kestämään ja sitten kun olin juuri viime vuonna huhtikuussa päässyt osastolta ja ihan hukassa niin Alex tuli kuvioihin, silloin uskoni tulevaisuuteen palasi ja Alex tuntui olevan ainoa joka ymmärsi miltä minusta tuntuu, eikä säikähtänyt tai tuominnut minua siitä, että olen sairas ja päässyt juuri psykiatriselta. Oli ihana, että ensimmäistä kertaa elämässä kun oikeasti pystyy näyttämään kuka on niin se kelpaa toiselle.

Olen ihmisenä sinänsä vähän hankala, etten helpolla päästä toisia kovin lähelle, mutta sitten kun päästän niin haluan myös pitää kiinni niistä ihmisistä. Moni käyttää sitä hyväkseen, koska tietää, että minulle voi tehdä paljon ennen kuin oikeasti luovutan ja uskoni näihin ihmisiin loppuu. Tähän astisessa elämässä näitä pettymyksiä on tullut niin paljon niin ystävyyssuhteissa kuin parisuhteissa etten vaan kestä enää menetyksiä. Olen sellainen, että autan muita ja olen sitä mieltä, että yhdessä mennään vaikka läpi harmaan kiven, mutta missä tälläinen taistelutahto on omaa itseäni varten? Ehkä olen koko ajan odottanut, että nämä ihmiset joiden eteen minä teen asioita ja toimin heidän nyrkkeilysäkkinään pitäisivät myös minusta huolta tarpeen tullen, mutta miten kukaan osaa arvostaa minua jos en itse tee sitä ensin?

En vain usko, että pystyn löytämään onnellisuutta yksin. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja haaveilin nuorempana isosta perheestä, jota en nyt varmaan koskaan saakaan, enkä ole varma, että haluanko edes, sillä en tahdo en tahdo lasteni kasvavan epävakaassa ilmapiirissä. Moni lukija on miettinyt miten jaksan lapseni kanssa ja joku jopa miten voin edes olla äiti kun olen näin sekaisin niin kerron, että vielä hullummatkin ihmiset kuin minä on valitettavasti vanhempia ja koska ymmärrän oman tilanteeni ja puutteeni niin minulla on tukena maailman varmasti parhain tukiperhe, jossa Nemo pääsee elämään normaalia perhearkea, sillä välin kun minä kamppailen itseni kanssa ja silloin kuin voin paremmin teen parhaani hänen äitinään. Joten lapsellani on kaikki niin hyvin kuin vain tässä tilanteessa voi olla.

Korona myös ahdistaa ihan mielettömästi, koska se rajoittaa elämää tosi paljon ja korona on pilannut minulta ja ihan varmasti monilta muilta tosi paljon. Se ettei pysty suunnittelemaan mitään ahdistaa, sillä selkeä tieto tulevasta tuo minulle turvaa ja tällä hetkellä ei ole tietoa mistään. Uskon myös, että jos koko Koronaa ei olisi tapahtunut niin olisimme Alexin kanssa viel yhdessä. Kaukosuhde itsessään on vaikea ja siihen kun lisää vielä maailmanlaajuisen pandemian, molempien osapuolten mielenterveysongelmat ja yhden hullun anopin niin soppa on valmis..