Päivän positiiviset!

Olen saanut kommenttia siitä, että kirjoitukseni on tosi negatiivisen sävyisiä ja onhan se ihan totta, sillä syömishäiriöstä ja mielenterveysongelmista ei yleensä saa oikein väännettyä mitään positiivista.

Viimeaikoina mulla on ollut todella rankkaa, niin kuin moni edellisestä postauksesta on voinut lukea niin on taas masentanut ja kaikki suunnitelmat on mennyt ihan uusiksi, sekä tämä kotona erakoituminen suoraan sanottuna alkaa tökkimään. Ajattelin nyt kuitenkin jakaa positiivisuutta ja luetella muutamia asioita joista olen tällä hetkellä kiitollinen. Kaikki itsestään selvyydet kuten ruuan ja veden jätän pois, sekä kaikki perus kliseet ja asiat joista olen blogissa jo aiemmin puhunut.

Aloitan nyt sillä, että edellisessä postauksessa puhuin parisuhteeni ongelmista niin niihin olen nyt saanut selvyyttä. Emme ole eroamassa niin kuin ehdin jo pelätä. Alex on tehnyt 12-13 tuntisia vuoroja kuutena päivänä viikossa ja on ollut niin väsynyt, että on töiden jälkeen vaan syönyt ja käynyt nukkumaan. Alexilla ei myöskään ole rajaton data puhelinliittymässään ja on aikeissa seuraavasta palkasta hankkia rajattoman liittymän. Liittymäthän jenkeissä on tosi kalliita, samoin internet ja internet siellä ei ole läheskään yhtä hyvä mitä meillä täällä Suomessa on. Nykyisellä internet yhteydellään hänellä on parhaimmillaan mennyt 20 minuuttia, että on edes saanut auki laittamani viestin.

Tämä selitys kelpaa minulle toistaiseksi ja hän lupasi panostaa enemmän jatkossa ja järjestää aikaa viikonloppuisin, että ehtisimme puhua enemmän. Olen yrittänyt olla todella kärsivällinen, mutta kaukosuhteessa oleminen ei ole mitään helppoa ja se vaatii molemminpuolisen panostuksen. Aikaero varsinkin vielä vaikeuttaa yhteydenpitoa ja Alexin pitkät työpäivät.

Viime postauksessa puhuin myös yksinäisyydestä ja, että isäni on ainut ketä olen tämän karanteenin aikana nähnyt. Olen tosi kiitollinen isästäni, sillä hän on aina ollut auttamassa minua ihan kaikessa mihin olen apua koskaan tarvinnut. Jos minulla tulee ongelmia auton tai talon kanssa niin soitan aina ensimmäisenä isälleni ja hän tulee 10 minuutissa paikalle. Isäni on myös aina korjannut autoni ja nytkin kun oma autoni ei mennyt katsastuksesta läpi ja korjattavaa on niin paljon ettei se noin vanhaan autoon kannata, varsinkin kun osia ei pääse tässä tilanteessa hakemaan Venäjältä tai Virosta niin isäni on lainannut autoaan minulle, että pääsen käymään salilla ja saan vietyä Nemoa päiväkotiin. Onhan se aikamoista vänksläämistä ajella edestakaisin ja varsinkin kun isäni on tosi kiireinen työnsä kanssa, mutta mielestäni on ihanaa, että hän viitsii nähdä sen vaivan ja tietää kuinka tärkeä salille pääseminen on minulle. Isäni on myös auttanut minua katsomaan uutta autoa, koska tietää niistä niin paljon ja käydään huomenna itseasiassa hakemassa se. Siinä autossa on pieni öljyvuoto, mutta isäni korjaa sen. En ole törmännyt ikinä mihinkään mitä isäni ei osaisi korjata. Olen itseasiassa ostanut isälleni sellaisen avaimenperän missä on pieni työkaluja ja laatta, jossa lukee "If my dad can't fix it, no one can".

Olen myös erittäin kiitollinen äidistäni. Äiti jaksaa aina kuunnella huoliani ja välillä en edes haluaisi kuormittaa äitiäni ja soittaa itkupuheluitani hänelle kun tuntuu, että hän joutuu aina toimimaan kaikkien tukipilarina. Äitini on sellain tosi lämmin ja oikea karhuemo ja hän on myös sellainen ettei hän koskaan oikeastaan valita mistään omista asioista tai puhu itsestään vaan on aina enemmän huolissaan muista ja hänelle on myös tosi helppo puhua. Ennen tätä Korona karanteenia menin tosi usein äidilleni jos minulla oli paha olla tai paha mieli ja siellä se oloni sitten aina helpottui. Olen ehkä jotenkin aina yhdistänyt kodin turvan äitiini, sillä vanhempieni eron jälkeen lapsuudenkotini oli enää vain talo, sillä äitini tuoma kodin lämpö ei enää ollut siellä. Oikeastaan aina kun olen voinut huonosti tai kokenut oloni turvattomaksi niin haluan vain äitini luo.

Tämän yksinäisyyden keskellä olen saanut myös ihan älyttömästi tukea uusilta ystäviltäni joihin olen tutustunut sosiaalisessa mediassa. Olen löytänyt uusia ystäviä ihan ympäri maailmaa ja vaikken ole heitä tavannut koskaan (haluaisin kyllä) niin heillä on ollut todella suuri vaikutus minun henkiseen jaksamiseeni. Jotenkin jännä ajatella, että ihmiset joita ei ole koskaan tavannut on voinut tulla niin läheisiksi. Olen useimpien kanssa jutellut tosi paljon kaikkea elämistämme ja jakanut kokemuksia. Ihana huomata, että ihmiset aidosti välittää ja haluaa kuulla mitä toisille oikeasti kuuluu. Tämä on yksi voimavaroistani, sillä aina joku näistä ystävistä on tavoitettavissa tämän aikaeron takia niin tavallaan sitä ei koskaan ole täysin yksin kuitenkaan.

Niin ja yksi vielä! Tukiperheemme ei olekaan suuttunut minuun. Viestini oli mennyt todennäköisesti ohi  ja unohtunut heidän 6 lapsen arjessa ja varsinkin kun nyt kouluikäiset lapset ovat kotiopetuksessa niin tukiperheen äiti saa toimia myös opettajanakin. Ei voi kun hattua nostaa hänelle, että hän aina vaan jaksaa. Hänet on kyllä ihan tehty suurperheen äidiksi, minusta itsestäni ei olisi moiseen vaikka lapsia rakastan ja nytkin kärsin vauvakuumeesta. Tosin kärsin vauvakuumeesta melkeinpä aina ja jo pelkkä vauvojen näkeminenkin pahentaa sitä. Voi kun jostain voisi saada ikuisen vauvan 😅

Olen mm. meikannut ihan huvikseen nyt karanteenissa ollessa, että saa ajan kulumaan.

Näihin tunnelmiin tänään. Pysykää terveinä ja ne ketkä pystyy niin ottakaa tämä karanteeni nyt pienenä hengähdystaukona kiireisestä normaali arjesta.