Try to walk a mile in my shoes

Hetkeen en ole puhunut blogissa siitä miten oikeasti voin, joten nyt ajattelin vähän avata tunnelmia. Kotiinpaluun jälkeen on ollut henkisesti tosi vaikeaa ja raskasta. Olen ollut masentunut ja ei ole huvittanut pukeutua, meikata tai edes treenata. Tällä hetkellä en edes välitä minkä näköisenä poistun kotoa ja mieluiten en poistu edes kotoa mihinkään. Pelkästään tieto siitä, että seuraavana päivänä vaikka kello 15 on psykan aika niin se ahdistaa jo edellisenä päivänä ihan älyttömästi. En haluaisi viedä tai hakea lastani päiväkodista, sillä lähteminen kotoa ja ajatus sosialisoitumisesta siinä lapsen haku tilanteessa tuottaa ahdistusta. Mieluiten pitäisin Nemon vaan kotona kanssani. Tällä hetkellä olen ahdistunut siitä, että tunnin päästä minulle soittaa sosiaalityöntekijä ja vaikka hänkin soittaa ihan minun asioissani auttaakseen niin silti saan siitä hirveän ahdistuksen aikaiseksi.

Kun ahdistus on näin paha niin mitä siinä voi tehdä? Tällä hetkellä en voi kun koittaa kestää ja jaksaa. Pakotan itseni viemään Nemoa päiväkotiin ja hoitamaan asioita, sekä yritän nähdä ystäviänikin, vaikka se vaikealta tuntuukin. Tuntuu, että se vaatii aina kovan ponnistuksen itseltäni. Tällä viikolla on ollut joka päivälle jotain ja ikäviä asioita on vyörynnyt lisää ikävien asioiden päälle. Tulen myös jossain vaiheessa blogissa kertomaan mikä sairastutti minut ja minkä takia koen oloni turvattomaksi ja ahdistuneeksi täällä Suomessa, vielä ei vaan ole sen aika, sillä tapaus on niin tuore, että haavat on vielä auki ja koko asia ei edes vielä ole tullut päätökseen.

Itselleni antaa myös toivoa se, että Kaliforniassa ollessani olin taas oma itseni. Muistin kuka oikeasti olen ja siellä olin vapaa kaikista ongelmistani edes sen hetken. Tiedän selviäväni kaikesta, koska olen selvinnyt tähänkin asti ja tajusin myös sen, että ainakaan en ole tullut hulluksi. Kaliforniassa olo vahvisti myös sen, että tarvitsen uuden alun. Olen liian pitkään koittanut vaan selviytyä, joten nyt on aika alkaa elämään ja elämäni ei ole täällä. Kaliforniassa en kärsinyt uniongelmistakaan ja vain vaikka ihan vaan istuessani uima-altaan reunalla tai Martinezin talon lähettyvillä olevassa puistossa yksin niin mietin, että ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on oikeasti hyvä olla. Ympärilläni oli siellä myös jatkuvasti ihania ihmisiä, jotka tekivät myös osansa. Kaliforniassa ollessani minulla oli sellainen olo, että olen kotona.

Kun mietin itseäni vuosi sitten ja vertaan siihen millainen olen nyt niin nyt olen paljas. Olen avoimesti ”rikkinäinen” ja annan itselleni luvan olla sellainen, kuitenkaan itsesääliin vaipumatta. Koen, että eheennyn hiljalleen. Viime syksynä hienot vaatteet, korkokengät, meikki, huolitellut hiukset olivat vain naamio jonka taakse piilotin pahan oloni. Syömishäirö puolestaan oli ainoa asia jota pystyin hallitsemaan. Painon tippuminen sai minut tuntemaan itseni onnistuneeksi ja kuntoiluun ja laihduttamiseen jäi koukkuun. Loppujen lopuksi paha olo oli ainoa jonka enää tiesin. Se oli normaali olemukseni. Olen toipumisessani nyt jossain välimaastossa, sillä parisen yötä sitten katselin kuvia viime syksyltä ja mietin, että haluan olla tuo tyttö noissa kuvissa, sitten mietin sitä kuinka väsynyt oikeasti olin, olin melankolinen ja hiukseni tippuivat ja kynteni katkeilivat. Hetken oikeasti ajattelin antaa anoreksialle toisen tilaisuuden. Mietin asiaa kaksi päivää, se olisi ollut tosi helppoa, sillä niin moni kuvittelee minun nyt 9 kiloa painoa saaneena ja osastojaksolla ollessani maagisesti parantuneen niin kukaan ei edes epäilisi. Pyörittelin ajatusta päässäni itsekseni ja tämän viikon keskiviikkona paljastin sosiaalityöntekijälle ja perhetyöntekijänikin läsnäollesssa aloittaneeni tahallisen oksentelun uudestaan Kaliforniasta palattuani. Syömishäiriö on oire ja anoreksia on sairaus.

Vaikka on hyviä asioita joista voin olla tällä hetkellä onnellinen niin se tuli kuitenkin jotenkin tosi vahvana, että palatessani Suomeen jouduin taas hyppäämään näihin samoihin ongelmiin ja vaikeuksiin joista olin Kaliforniassa vapaa. Se on sellainen painon tunne hartioiden ja rintakehän päällä ja siitä on päästävä eroon. Tiedän monen ajattelevan, että haluan vain paeta pahaa oloa, siitä ei ole kyse. Syöpä on nujerrettava, muuten se jatkaa saastuttamistaan. Toivon myös, että ihmiset jotka ovat olleet osallisena kaikessa minuun ja läheisiini kohdistuneissa vääryyksissä tuntevat edes pienen piston sydämessään, sillä jos minulla ei olisi lasta olisi joku menettänyt lapsen, sisaren, lapsenlapsen, ystävän.. Myös ne ketkä eivät hädän keskellä uskoneet, vähättelivät, nauroivat tai vaan käänsivät selkänsä tai tekivät vain niin kun on heille edustavampaa ovat yhtä lailla osallisia minun sairastumiseeni, josta eniten on joutunut kärsimään minun pieni poikani. On järjetöntä, että Suomessa on laillista kiusata toinen henkilö psykiatriseen sairaalaan asti. Olisiko tilanne ollut jotenkin eri jos olisinkin kiusausringin kohteeksi joutuessani vain tehnytkin itsemurhan? Olisiko hätäni saanut silloin vaaditun huomion ja voitaisiinko sitä tutkia jopa kuolemantuottamuksena?