Get up and never give up

Aikaisemmassa postauksessa paljastin, että olen taas oksennellut ja ollut todella masentunut Kaliforniasta palattuani. Paha olo alkoi jo lentokoneessa ja on tasaisesti vaan pahentunut täällä kotona Kouvolassa ollessani. Elämässäni on meneillään sellaisia asioita joihin en ole itse pystynyt vaikuttamaan ja vaikka olisin tehnyt kaikkeni sen eteen, että asiat muuttuisi paremmaksi ei se ole tuottanut tulosta. Olen henkisesti voinut niin huonosti, että se on vaikuttanut minuun fyysisestikin ja olen voinut pahoin. Minulla oli sellainen olo, että voiko täällä kukaan auttaa? Miten kaikki vahinko voi tapahtua juuri minulle ja/tai minun lähipiiriini, jolloin se vaikuttaa myös minuun. Aloitin kirjoittamaan postausta aiheesta "Mitä tehdä kun kukaan ei auta?"

Tämä on pätkä aikaansaannoksestani:

"Jotenkin aina ennen uskoin, että kaikesta selviää kunhan muistaa kuka on ja itse pysyy siinä totuudessa. Tämän neuvon olen oppinut isältäni. Tässä kohtaa kun jokaisesta muusta suunnasta valehdellaan niin helvetisti, alkaa kuitenkin oma usko loppumaan. Saako sitä oikeutta koskaan? Miksei minulla ole oikeutta olla vihainen ja puolustautua? Miksi asiat joihin minä en ole syypää tai osallinen vaikuttavat elämääni ja ihmisoikeuksiini? Milloin tämä ajojahti päättyy?

Olen joutunut viimeisen 3 vuoden aikana kokemaan niin kamalia asioita, että minulta on kysytty miten olen jaksanut tähän asti? En tiedä, en tosiaan. Nyt tosin alkaa jaksaminen olemaan sitä luokkaa, että voiko vaan luovuttaa? Oikeastaan kun miettii niin muistan olleeni onnellinen viimeksi 8-vuotiaana."

Nyt en kuitenkaan aio julkaista koko postausta ja kirjoittaa mitä olin kirjoittamassa, koska juuri kun uskoni selviytymiseen oli ihan finaalissa sain apua unettomia öitä ja ahdistuskohtauksia aiheuttaneeseen asiaan aivan mielettömän pätevältä sosiaalityöntekijältä. Tuntuu kuin suuri paino olisi tippunut harteilta ja olen todella kiitollinen hänelle avusta. Itkin vain koko päivän, koska olin yksinkertaisesti niin helpottunut. Se ei tietenkään koskaan poista tapahtumien aiheuttamaa tuskaa ja mitä vahinkoa minun mielenterveydelleni se on tehnyt ja muistot kaikesta pahasta elää aina, mutta ainakaan se ei pääse nyt tulevaisuudessa vaikuttamaan mahdollisuuksiini. Vastaisuudessa kaikki on kiinni minusta itsestäni.

Viimeiset 3 vuotta on tosiaan ollut elämäni kamalimmat. En kuitenkaan muuttaisi mitään, sillä uskon, että tässä kaikessa on ollut opetus ja tarkoitus. En ole täydellinen, en aina käyttäydy hyvin tai tee oikeita valintoja. Kaikki tapahtunut oikeastaan vain repi auki olevat haavat ja ilman tähän helvettiin joutumista en ehkä koskaan olisi tajunnut, ettei minun tarvitse esittää tai olla ulospäin sitä mitä minulta odotetaan vaan voin olla avoimesti erilainen. Kukaan ei ole täydellinen ja kukaan ei myöskään voi ymmärtää minua ennenkuin itse annan itselleni mahdollisuuden tulla ymmärretyksi. Minulla on ollut helpompi olo sen jälkeen kun lopetin suorittamisen ja täydellisyyteen pyrkimisen ja avasin itseni muille.

Tämän postauksen kirjoittaminen lähti oikeastaan siitä kun kävin muutama päivä sitten kaupassa hakemassa 2 levyä suklaata, jäätelöä ja pakasteaterian ja jukurtteja, sillä olen voinut tosiaan niin huonosti ettei tee mieli syödä ja sitten kun syön niin syön karkkia, jäätelöä tai suklaata ja syömishäiriötä sairastavana jokainen arvaa mitä siitä seuraa, itseinho ja oksentaminen. Kierre on taas päällä. Kassalla oli pitkähkö jono ja viereinen kassa avautui ja kassalle tuli palvelemaan asiakkaita entinen hyvä ystäväni. Mietin kassalla ollessani, että mitähän entinen ystäväni ajattelee minusta? Olimme tiiviisti tekemisissä n. 7 vuotta sitten.

Olen aina salaillut syömishäiriötä ja muita ongelmia ja halunnut vain kovasti olla kuin muut siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Tiesin jo ala-aste ikäisenä, että olen tosi erilainen kuin muut ikäiseni ja sain siitä huomautuksia ulkopuolisiltakin. Minulle tuli olo, että se on väärin ja aloinkin ottaa mallia muista. Kävimme silloin parikymppisinä tämän ystävän ja muiden ystävien kanssa paljon baareissa ja minä en vaan liian humalassa osaa yksinkertaisesti käyttäytyä, eikä minulla ole mitään suodatinta ja se on yksi syy miksi en juurikaan käytä alkoholia, sillä se ei vaan sovi minulle, eikä sovi muuten äidilleni ja isosiskollenikaan, jotka eivät hekään käytä alkoholia. Lauoin usein humalassa ihmeellisiä asioita ja käyttäydyin typerästi, joka oli heijastusta siitä, että voin huonosti. Ystävyytemme rakoili minun käytökseni takia ja viimeinen niitti oli kun meidän olisi pitänyt järjestää pikkujoulut luonani ja minä peruin ne ja kerroin, että jäin ylitöihin, enkä enää ylitöiden jälkeen jaksa tehdä mitään. Syynä oli masennus. Halusin vain pitkän päivän päätteeksi kääriytyä peittoon, mutta ystäväni eivät tienneet masennuksesta tai muustakaan, koska se oli salaisuuteni. Lähdin illalla myöhemmin toisten ystävieni kanssa ulos ja laitoin viestiä alkuperäisen suunnitelman ystävilleni, että olenkin tulossa ja nähdäänkö baarissa. Minulle ei vastattu mitään ja baarissa törmätessämme minulle ei puhuttu. Se oli sitten siinä. Yritin muutamaan otteeseen selittää köpelösti tilannetta siinä kuitenkaan onnistumatta ja ystävyys päättyi.

Jälkikäteen se on harmittanut todella paljon ja useasti, en vain koskaan mielestäni voinut tehdä asialle mitään ja aluksi olin loukkaantunut ystävilleni siitä, että he "hylkäsivät" minut, mutta miten he olisivat voineet tietää kuinka huonosti oikeasti voin kun en ikinä sitä heille kertonut. Olimme vielä tuolloin jotain 21-22 vuotiaita, joten ei niin nuorena edes osaa ajatella kovin rationaalisesti. Olen myös aikasemmin puhunut ainakin muistaakseni yksinäisyydestä ja kuulumattomuudesta mihinkään ja näiden ystävien kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli ystäväporukka johon kuuluin. Toivon, että olisin silloin jo osannut ilmaista ja puhua tunteistani, sillä he olisivat saaneet ainakin selityksen käyttäytymiselleni ja mahdollisuuden ymmärtää. Nykypäivänä varjelen ystävyyssuhteitani ja vaikka en jaksakaan nähdä ystäviäni usein niin ainakin rehellisesti olen kertonut sen johtuvan minusta ja ongelmistani, ei heistä. Ei tunnu hyvältä työntää ihmisiä pois jotka välittävät ja ovat huolissaan, mutta vain masentunut voi sen ymmärtää.

Olen mielestäni oppinut virheistäni ja tapahtumat ovat muuttaneet minua. Tällä hetkellä tiedän kuka olen ja haluan olla. Jos joku ei pidä minusta tälläisenä kuin oikeasti olen on se minulle ihan fine, sillä mielummin haluan, että ihmisten mielipiteet minusta perustuvat todelliseen minään, kuin siihen panssariin jota aiemmin kannoin ylläni. Vaikka ongelmani eivät mihinkään taikaiskusta katoa niin olen silti positiivinen tulevaisuuden suhteen. Olen parisuhteessa jossa tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi. Poikani on kotiutumassa pikkuhiljaa ja mikä parasta haen Alexin lentokentältä keskiviikkona ja hän on täällä 2,5 kuukautta tutustumassa poikaani ja perheeseeni, sekä elämiseen kanssani. Vielä kun löytäisin tasapainon syömishäiriön kanssa. Takapakkia on tosiaan tullut, enkä ole yli 2 kuukauteen treenannutkaan ihan satunnaisia kertoja lukuunottamatta, mutta ehkä taas on se hetki kun pitää pysähtyä ja kuunnella omaa kehoa - treenauksen ehtii taas aloittamaan milloin tahansa.

Olkaa armollisia itsellenne, kukaan täällä ei ole täydellinen.