Ikävä ja vielä ikävämpi arki

Hyvästejen jättäminen oli minulle yllätyksekseni suhteellisen helppoa, helpompaa kun olin kuvitellut. Lentokoneessa kuitenkin todellisuus iski ja tajusin, että olen nyt oikeasti menossa "kotiin" ja lähtemässä pois Kaliforniasta, niimpä sitten erityisherkkänä aloinkin itkemään ennenkuin kone edes ehti lähteä ja ihmiset tuijottivat. Jotenkin taas se sama puristava tunne rintakehässä teki paluun, sama tunne joka minulla on aina täällä Suomessa ollessani. Minullahan ei ollut koko reissun aikana masennusta, ahdistusta tai mitään ahdistuskohtauksia (lukuunottamatta alkutilannetta missä olin saapuessani San Franciscoon.) Enkä reissussa ollessani tarvinnut puoliakaan lääkkeistäni ja pärjäsin ilman ahdistus- tai unilääkkeitä. Minut valtasi myös heti hirveä ikävä, sillä tiesin etten tule näkemään näitä ihania ihmisiä hetkeen ja olisin taas kotona Suomessa niin yksin.

Tämä "pikkuinen" oli ensimmäiset päivät ihan liimautuneena minuun kun palasin kotiin.

Kamalinta oli kuitenkin se kun mietin, että en näkisi Alexia aikoihin. Jotenkin se ettei oikeasti näe toista kuin videopuhelun välityksellä, eikä pysty koskettamaan ja olemaan toisen luona on ihan kamalaa. Tälläisessä tilanteessa kun toinen asuu yli 8700 kilometrin päässä, niin silloin ei ihan tosta noin vaan lähdetäkään käymään kylässä tai lennetä vaikka vaan viikonlopuksi sinne, sillä pelkkä suora lentokin San Franciscoon on melkein sen 11 tuntia. Puhumattakaan siitä kuinka arvokasta on lentää toiselle puolelle maapalloa. Nämä tosin oli asioita jotka tiedostin jo ennen kuin edes aloin suunnitella Kaliforniaan lähtöä, tiesin ettei kaukosuhde tule olemaan mikään helppo.

Rakastan.

Ollaan tosiaan pidetty yhteyttä päivittäin viestein ja muutaman kerran viikossa videopuhelun välityksellä ja nyt tilanne onkin se, että Alexin lento lähtee 19. marraskuuta ja pääsen hakemaan hänet kentältä 20. päivä! Enää kolmisen viikkoa niin saan Alexin tänne ja päästään vielä kaiken lisäksi viettämään yhdessä joulua äitini luokse! (Joulu on vielä meidän molempien lempi juhlapyhä). Olen niin innoissani siitä, että Alex pääsee tapaamaan perhettäni ja etenkin poikaani. Jännitän jotenkin tosi paljon Alexin ja poikani tapaamista ja Alex on myös huolissaan siitä, että jos poikani ei vaikka pidäkään hänestä, mutta en näe sitä mahdollisena, sillä poikani on todella sopeutuva ja sosiaalinen, hän tykkää aina ihan kaikista! Alex jännittää eniten äitini tapaamista, sillä ollaan äitini kanssa tosi läheisiä, niin Alex kokee, että äitiini hänen on tehtävä vaikutus. Alex on myös vähän huolissaan siitä, että jos perheeni on vielä vihainen lentokentälle jättämisestä ja muusta, mutta olen rauhoitellut häntä, että perheeni tietää nyt syyt kaikelle ja eivät he häntä inhoa. Olen myös tosi varma, että perheeni tulee pitämään Alexista. 

Tällä hetkellä tuntuu tosi turhauttavalta olla täällä, sillä en voi tällä hetkellä tehdä tulevaisuuden eteen juuri mitään ja tuntuu, että elämä vain seisoo paikallaan. Talo on edelleen myynnissä, katsojia on riittänyt ja kyselyitä tullut, mutta tarjouksia ei vielä. Tälläisellä väestökato alueella tarvitsisi vain sen yhden oikean ostajan, jota vielä odotellaan. Arki menee yksin tosi hitaasti, mutta poikani ollessa kanssani keksitään aina jotain yhteistä tekemistä ja poikani läsnäolo lievittää yksinäisyyttäni aika paljon. Muutoin tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen ensimmäistä kertaa sitten 8-vuotiaasta ja toki lukuunottamatta poikani syntymää. Tuntuu, että olen oikeasti vihdoin löytänyt oman paikkani ja uskonkin, että meidät on tarkoitettu yhteen. Välillä mietin, että miksen voinut tavata Alexia aikaisemmin, mutta ehkä kaiken tapahtuneen on tarvinnut tapahtua minulle, että minusta on tullut tämä henkilö joka olen tänä päivänä ja ehkä tosiaan minun on tarvinnut kyllästyä kaikkeen täällä, että uskaltauduin edes heittäytyä ihan tuntemattomaan! Only god knows. Meillä on Alexin kanssa hirveästi kaikkia suunnitelmia ja aika selvät yhteiset suunnitelmat tulevaisuuden varalle, mutta niistä sitten myöhemmin lisää. Tällä hetkellä keskitytään vain "yhdessä oloon" ja toisiimme tutustumiseen ja sitten kun Alex on täällä niin pääsemme vähän enemmän kokemaan millaista olisi oikeasti elää perheenä. Minun on myös saatava tämä ahdistuneisuus kuriin, sillä taas tuntuu ihan ylivoimaiselta poistua kotoa edes postilaatikolle. On vähän sellainen olo, että haluaisi vain sulkea puhelimen ja syrjäytyä ihan rauhassa.

Ollaan tehty arjesta vähän parempaa mm. leipomalla yhdessä. (Hän kuulemma rakastaa kakkua).

Gluteeniton brownie!

En ole muuten myöskään vähään aikaan puhunut mitään siitä mikä tilanne on tänä päivänä aikaisemmin tukitoimena tehdyn avohuollonsijoituksen kanssa. Viime palaverissa päätettiin yhteistuumin alkaa kotiuttamaan poikaani pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa siksi, koska poikani on kuitenkin ollut pitkään tukiperheessä ja tukiperheen arjesta on tullut poikani arki ja koska itsekin olen kuitenkin kuntoutumassa vielä niin on hyvä olla ottamatta liian suuria harppauksia, vaikka koenkin jo olevani valmis siihen. Lokakuunhan reissusta palattuani hän on ollut kotona sunnuntai illasta keskiviikko iltapäivään ja marraskuusta lähtien suunnitelma on sunnuntai illasta torstai iltapäivään ja joulukuussa sunnuntai illasta perjantai iltapäivään. Tammikuussa oma ajatukseni olisi, että poikani olisi sitten jo kotona kokonaan ja tukiperhetoiminta jatkuisi niinkuin ennen osastolle päätymistäni, eli yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Toivon, että tämä tammikuu toteutuu, sillä ehdin säikäyttää sosiaalityöntekijän kertomalla matkasuunnitelmasta Kaliforniaan poikani kanssa. Hänellä heräsi huoli  minun jaksamisestani, koska lähtisin kuukaudeksi toiselle puolelle maapalloa tuen ulottumattomiin heti kun lapseni kotiutuisi. Nyt kuitenkin tilanne reissunkin kannalta olisi se, että se toteutuisi vasta keväämmällä. Ymmärrän myös hyvin sosiaalityöntekijän huolen jaksamisestani, sillä hän näkee työssään niin paljon erilaisia tilanteita ja hänhän ei tunne minua ihmisenä yhtään. Olen tavannut hänet ehkä 3 kertaa kaiken kaikkiaan ja hänet nimettiin sosaalityöntekijäksemme vasta myöhemmin, sillä asioitamme hoiti aikasemmin väliaikaisesti eri henkilö, niin hän on astunut kuvaan vähän niinkuin kesken kaiken. Olen myös keskustellut tästä asiasta perhetyöntekijämme kanssa ja hänenkin mielestä on tosi surullista ettei sosiaalityöntekijöillä ole mahdollisuutta oikein tutustua asiakkaisiin. He eivät oikein tiedä kuin mitä raporteista lukevat ja mitä silloin tällöin olevissa tunnin palavereissa asiakkaitaan tapaavat.

Toivomuksesta tein myös lettuja ja nautittiin niitä sitten omista omenoista itsetehdyn omenahillon ja kermavaahdon kera!

Hirveän sekava kirjoitus. On reissun jäljiltä niin paljon muutakin asiaa ja paljon on tapahtunut, sitten vielä päässäkin pyörii miljoonat jutut ja postausideoita löytyy myös ihan jonoksi asti. Tajusin tätä postausta tehdessäni muuten, että puhun pojastani aina poikanani täällä, joten ajattelin seuraavan postauksen tehdä yhteistyössä poikani kanssa ja kertoa vähän hänestä lisää! Minun oli myös tarkoitus julkaista tämä kirjoitus jo eilen, mutta tietokoneeni päivitti itseään puoli päivää ja nyt päivityksen jäljiltä se on hävittänyt langattoman verkkoyhteydenkin.. En ole tosiaan mikään tekniikan ihmelapsi, täytyy varmaan soittaa veljelleni taas kerran ja koittaa saada etäapua 😁

Voisko tän taidon ja miksei koko kuvankin lisätä CV:hen?