Yksi askel eteen, kymmenen taakse

En ole viime aikoina hirveämmin pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Minut on ajettu nurkkaan ja olen ihan loukussa omassa elämässä ja yritän mitä tahansa niin mikään ei onnistu. On asioita joita haluaisin kirjoittaa blogiini ja tuoda julkiseksi, mutta en vain voi, koska vaikka Suomessa on olevinaan sananvapaus niin sehän ei oikeasti pidä paikkaansa. Hyvin äkkiä jos julkaiset jotain epäsopivaa olet vastuussa siitä. Olen miettinyt, että jos voisin tuoda nämä asiat julki, moni varmasti ymmärtäisi sairastumiseni syyt paremmin. Uskon kyllä, että se aika tulee vielä, sillä minulla ei ole enää mitään hävittävää.

Asia mikä on pyörinyt mun mielessä viime aikoina on, että miltä tuntuu elää Suomessa ilman oikeusturvaa? Eikö minulla suomalaisella, normaalilla ihmisellä, jolla ei ole rikostaustaa ja joka on aina elänyt kuin kunnon kansalainen, pitäisi olla ihan samat lähtökohdat kuin kenellä tahansa normaalilla kansalaisella? Näin ei kuitenkaan ole. Minä kun astun poliisiasemalle tai oikeustalolle ja esittelen itseni, kaikki tietävät kuka olen ja kohteluni onkin sitten sen mukaista. Minun rikosilmoituksiani ei oteta vastaan ja jos puolen vuoden taistelun jälkeen ne otetaan, todetaan ettei epäillä rikosta. Minuun voidaan käydä käsiksi ja minun kotioveni taakse voi Kouvolan ”gangsterit” saapua kirveet kädessä ja poliisi ei tee mitään.

Tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu siihen mitä minulle ja läheisilleni on täällä tapahtunut ja arvostusta Suomea kohtaan minulla ei ole. Hävettää olla Suomalainen.

Pyydän myös, että kukaan ei tule tähän kirjoitukseen heittämään mitään ”Suomalainen on maailman rehellisin kansa” juttuja, koska ensinnäkin en vielä voi kertoa kaikkea tapahtunutta, joten tälläiselle puolustelulle ei siksi ole perustetta. Joku uskoo joulupukkiin, joku pääsiäispupuun tai Suomeen oikeusvaltiona. Ja jokaisella on ihan täysi oikeus uskoa mihin haluaa. Minä en usko Suomeen ja se on minun, yksityishenkilön mielipide.

Miksi sitten kirjoitan asiasta jos en voi siitä puhua? - Blogi toimii minulle eräänlaisena terapiamuotona ja mun ahdistusta on aina helpottanut kirjoittaminen. Tiedän, että moni haluaa tuoda omat mielipiteet esiin, vaikkei tietäisikään asiasta ja siksi pyysinkin, ettei kukaan tee vielä niin, sillä sen aika tulee vielä joskus ja sitten voin kuunnella ja keskustella asiasta kun olen lyönyt kaikki faktat tiskiin.

Mainitsin vissiin aikasemmin siitä kun kerroin osastolle joutuessani kriisityöntekijälle, että mitä minulle ja läheisilleni on tapahtunut niin kriisityöntekijä silloin kysyi minulta, että miten olen tämän kuorman kanssa jaksanut niin kauan? En tiedä itsekään, olen varmaan isääni tullut, sillä hän on taistellut yli 12 vuotta. Kriisityöntekijä myös kirjasi, että kertomani asiat ovat niin hurjia, että ne kuulostavat normaalin ihmisen korvaan ihan uskomattomilta, meiltä vaan löytyy todisteita tälle kaikelle, lukuunottamatta niitä todisteita joita arvon virkamiehet ovat hävittäneet.

Olen katkera ja olen vihainen. Olen ollut niin vihainen pitkään, ettei minusta enää edes huomaa sitä. Viha on yhtä minun kanssa. Lähden kohta reissuun, Californiaan ja ihana päästä tästä kaikesta paskasta hetkeksi eroon. Reissulta eniten odotan sitä, että pääsen olemaan oma itseni neutraalissa ympäristössä, jossa minua ei tunneta. Voin hetken olla oma itseni jos enää edes muistan kuka olen.

Vaikka tätä rikollisuutta minua ja tiettyjä läheisiäni kohtaan on ollut jo reilu 12 vuoden ajan niin uskon, että asia voi vielä kääntyä hyväksi. Sen kuitenkin tiedän, että minulla ei ole täällä mitään tulevaisuutta.

Ps. Tiedän myös, että korruptiota on joka maassa. Minulla ei vain täällä Suomessa minusta riippumattomista syistä ole samat lähtökohdat kuin jollain naapurin Annelilla. Tälläinen perus Anneli uskoo Suomen itsestään luomaan illuusioon, koska hän ei ole itse kokenut tai nähnyt täällä tapahtuvaa vääryyttä.